Työn rajaamisen, työssä jaksamisen ja työstä palautumisen kysymykset kulkevat useimmiten yhtenä teemana työnohjausprosesseissa. Työelämää leimaa kiireen tuntu, resurssien niukkuus ja epävarmuus tulevasta. Kompleksisessa maailmassa työ on jatkuvassa muutoksessa, organisaatiot kehkeytymisen tilassa. Rakenteet muotoutuvat, muutosneuvotteluja on käynnissä, esihenkilöt vaihtuvat, oman työn paikka ja sisältö ovat liikkeessä. Hämmennymme tämän turbulenssin äärellä. Asiakastyökin on yhä monimuotoisempaa, ja puhe eriskummallisista asiakastapauksista on lisääntynyt. Kokenut työnohjaajakin hämmästyy: siis tällaistakin on.
Työnohjauksissa ollaan sen äärellä, mikä on ajankohtaista tässä ja nyt. Yhteiskunnallinen todellisuus siivilöityy työnohjaustilanteisiin, ja saa erityisen muodon ja sisällön kussakin kontekstissa ja työssä. Ihmiset kaipaavat jonkinlaista jäsennystä siihen, mitä työssä, ja minulle työssäni, tapahtuu. Miten jaksan tätä työtä, näitä muutoksia ja epävarmuuksia? Mitä keinoja minulla on sopeutua? Miten voimme yhdessä toimia erilaisten jännitteiden kentässä rakentavasti, toisiamme kuunnellen ja ymmärtäen?
Stressaantuneena ihmisen sietoikkuna, kyky sosiaaliseen liittymiseen ja luovaan toimintaan, pienenee. Ylivireys aiheuttaa taistelu- tai pakoreaktion. Alivireänä toimintakykymme heikkenee. Siksi olisi tärkeää, ihan hermostollisesti, että löydämme ja pystymme ylläpitämään sopivaa vireystilaa työssä ja muussa toiminnassa. Kehotietoisuus viittaa ihmisen kykyyn tunnistaa omia tunnekokemuksiaan ja kehollisia reaktioitaan. Turvallinen tila laajentaa sietoikkunaa ja lisää uskallusta liittyä muihin.
Työnohjauksessa ohjattavat voivat sanoittaa omaa hämmennystään, jakaa tunteitaan ja kokemuksiaan, hakea yhteistä ymmärrystä. Työnohjaustyö on näin ollen äärimmäisen rikasta ja monimuotoista.
Myös työnohjaajan oma jaksaminen on välillä koetuksella. Ajankohtaisten ilmiöiden ja ohjattavien tunnekuorman painon tuntee omassa kehossaan ja mielessään. On tärkeää säädellä työn tekemisen määrää siten, että myös palautumiselle jää riittävästi aikaa. Iän myötä palautuminen hidastuu, ja tarvitsemme enemmän aikaa ja tilaa rauhoittumiseen ja työstä irrottautumiseen. Luonto, läheiset, ystävät, mielekkäät harrastukset ja riittävä uni palauttavat ja auttavat jaksamaan.
Olen siirtymässä elämänpolullani vaiheeseen, jossa kalenteri ei enää rytmitä elämää. Tunnen kiitollisuutta siitä, että työni koulutuksen ja ohjauksen tehtävissä on aina tuntunut merkitykselliseltä: olen saanut olla osana yksilöiden, tiimien ja työyhteisöjen kasvua, kehitystä ja oppimista. Werkasta löysin itselleni yhteisön, jossa olen voinut avoimesti jakaa vertaisten kanssa työnohjaus- ja konsultaatiotyön iloja ja haasteita. Tunnistan haikeuden, ja keveyden.
Kirjoittanut
