Viime aikoina olen asiakastyötä tehdessä kohdannut toistuvasti tilanteita, joissa minulle kerrotaan turhauttavista yhteisistä työskentelyistä tai työyhteisön pinnallisen tuntuisista keskusteluista, joissa mukavista asioista saa puhua, muista vaietaan. Kertomuksista on ollut luettavissa, että kielteiset tunteet ja epäonnistumiset koetaan kuormittavina. Niiden lamaannuttavaa vaikutusta pelätään niin paljon, että vain myönteiset aiheet sallitaan.
Kertojille on yhteistä, että he ovat vaienneet ja kokeneet jäävänsä katsomoon. Heidän näkökulmilleen ei ole ollut yhteisössä käyttöä eikä niitä ole pidetty tärkeinä.
Itsellenikin on tullut tilauksia, joissa tilaaja on todennut, että tiettyjä asioita ei saa päästää puheeseen. ”Kaipaamme ilo ja tuoretta otetta. Nyt on aika jättää vaikeudet taakse. Keskitytään onnistumisiin.” Tilaajat ovat siinä mielessä oikeassa, että usein innostus ja luovuuden mahdollistava spontaanius elävät rinnan turvallisuuden tunteen ja ilon kanssa.
Oma kokemukseni kertoo kuitenkin toisenlaisen lähestymistavan tarpeesta.
Ensinäkin ryhmille on tyypillistä monien tunteiden saman aikainen läsnäolo. Jos jotkut puhuvat ilosta ja onnistumisesta, voin vaikka lyödä vetoa, että jossain osassa ryhmää asustavat epävarmuus, keskeneräisyyden kokemukset, pettymys jne. Ilmiö toimii myös päinvastoin. Keskittyminen yhteen tunteeseen mitätöi osan kokemuksista ja synnyttää vieraantumista, ulkopuolisuutta ja osattomuutta.
Toiseksi ilon ja keveyden korostaminen saattaa näyttäytyä vaatimuksena ajatella samalla tavalla, kuin jotkut muut ryhmässä. Tällöin ilosta tulee yllättäen totalitarismia ja se estää osalta myötäelämisen sekä samaistumisen. Pakonomainen ilo on kaukana leikistä ja spontaaniudesta.
Kolmanneksi keskittyminen tunteiden kirjon yhteen kulmaan – erityisesti ilon ja tyytyväisyyden kulmaan – estää kehittämisen. Kehittävässä työntutkimuksessa on jo kymmeniä vuosia sitten todettu, että tasapainossa olevat yhteisöt eivät kehity. Ei ole tarvetta. Sen sijaan kitkat ja toimimattomuuden kokemukset vauhdittavat parhaimmillaan isojakin muutoksia.
Haasteisiin tarttuminen ja toimintakyky hyötyvät monenlaisista tunteista. Olen suuresti kiitollinen kollegalleni Jussi Onnismaalle kokemusten merkityksiin liittyvästä erittelystä, joka omassa työssäni on johtanut kaikenlaisiin tunteisiin tarttumiseen.
Työyhteisöissä on silloin tällöin kokemuksia vääjäämättömistä ja musertavista voimista, jotka tulevat, vyöryvät ylitsemme, ja heittelevät meitä kuin lastu laineilla. Milloin kyse on muutosneuvotteluista, milloin säästöistä. Toisinaan on laki muuttunut ja joskus asiakkaamme ovat mahdottomia.
Vapautuminen musertavien voimien puristuksesta näyttää usein tapahtuvan hankalia asioita karnevalisoimalla. Huumorin ja naurun kautta näkökulma asioihin muuttuu. Isolta tuntuvat asiat muuttuvat inhimillisen kokoisiksi. Perspektiiveille leikittely lataa yhteisöön energiaa ja voimaa.
Lopulta raskaastikin alkanut puhe kääntyy absurdinkin huvittelun kautta asialliseksi. Omat mahdollisuudet realisoituvat. Pystymme vaikuttamaan maailmaan. Usein vähän kerrallaan ja pikkuhiljaa. Hankalistakin asioista tulee hallittavia.
Hallinnan tunteeseen ei näytä olevan oikotietä. Emme voi pyyhkiä pois vaikeuksia. Emme voi sivuuttaa kurjuutta. Mutta antamalla kaikille tunteille tilaa voimme siirtyä alistumisesta karnevaalien kautta asialliseen ja hallittuun toimintaan.
Kirjoittanut
