23.4.2017
Olen joskus kuvannut konsultin työtä mehiläisten puuhana. Lennämme organisaatiosta toiseen ja jokaisesta tarttuu mukaan mettä, siitepölyä ja eritteitä. Ilmastoinnista huolehditaan räpyttämällä siipiä pesäaukolla, kun tilanne on päässyt turhan kuumaksi.
Konsultin tai työnohjaajan työstä osan muodostaa henkisten taakkojen, murheiden tai organisaation eritteiden kuljetus prosessoitavaksi muualle, jolloin organisaatiossa vapautuu energiaa perustehtävään. Kaikki ei kuitenkaan ole kuljettamisen arvoista! Näissä kulkumiehen puuhissa aika ajoin törmää organisaatioissa puheeseen, jossa hieman vaivautuneesti mainitaan kollegasta, alaisesta tai pomosta: ”Juu, hän on kyllä rautainen ammattilainen, mutta…!” ”Hän on aivan erinomainen opettaja, insinööri, ohjaaja, aarporaaja, mutta…!”
Tuon mutan jälkeen alkava usein kuvaa ihmistä, jonka ammatillisuus rajoittuu substanssin hallintaan, joka suomalaisissa työyhteisöissä vaikuttaisi olevan suht hyvällä tolalla, mutta (työ-) yhteisöissä toimimisen ja olemisen taidot ovat vaillinaiset tai vähintään omaehtoiset. Joissakin tapauksissa suorastaan puuttuvat. Työyhteisöissä kohdataan ajoittain tapoja toimia, jotka lamauttavat, raastavat, ankeuttavat (kiitos Harry Potterin suomentajalle!), imevät kaiken hapen tai tuskauttavat. Niissä tapauksissa, jotka eivät suoraan kuulu poliisin tutkittaviin ja käräjöimällä ratkaistaviin, ollaan usein tekemisissä ”mun persoona on mun työkalu-ilmiön” kanssa. Persoona työkaluna toimii vähän kuten ”Vapaudut vankilasta”-kortti Monopolissa.
Kun yleisesti tunnustetaan oikeus minuuden/persoonan koskemattomuuteen suhteessa arviointiin työmailla, jää kovin harvinaiseksi uskallus puuttua äsken mainittuihin tapoihin toimia.
Suomalaisissa julkisen hallinnon tai kolmannen sektorin organisaatioissa alkaa onneksi jo näkyä yhteisölle yhdessä laadittuja pelisääntöjä. Jotain sellaista sopimista, joka rajoittaa sopimattoman valloillaan oloa. Yksilön ja persoonan moraaliset koodit ovat kotikutoisia ja sellaisenaan sattumanvaraisia. Organisaation eettinen koodi toisaalta voidaan sopia. Yhden näkökulman asian tutkimiseen muodostaa myös ajatus siitä, mistä tekijälle maksetaan.
Maksetaanko tuskauttamisesta, jarruttamisesta, piinaamisesta, huumoriksi naamioidusta pilkasta, pahansuopuudesta tai ihan vaan haittaamisesta?
Voiko osaksi työtä määritellä työyhteisön keskuudessa tehtävän työn? Voisiko osa työyhteisötyötä olla halu auttaa duunikavereita onnistumaan töissään? Onko ihan pöhkö ajatus, että palkkaa saisi myös sellaisesta asenteesta, että työmaan ilmapiiri kohenee, kun minä saavun paikalle, eikä päinvastoin.
Olisi sinisilmäistä ajatella, että paperille laitetut huoneentaulut sellaisenaan mitään muuttavat. Jos maailma toimisi tiedon perusteella, sodat, väkivalta, ihmisten tai luonnonvarojen häikäilemätön riisto olisivat jo loppuneet, sillä niiden haitallisuudesta ei epäilystä liene.
Vaikka toimintakulttuurien pohjana aina olisi käsite arvostavasta kohtelusta ja kohtaamisesta, ei elo työmailla vielä sillä muutu. On uskallettava myös tarttua ja puuttua silloin, kun oikeutta tehdä työtä rauhassa on rikottu.
Uskallusta tarttua saattaa helpottaa yhdessä tuotettu ja sovittu eettinen koodi toimintakulttuurin pohjana. Tällöin työntekijä ja pomo on tietoinen oikeudestaan työskennellä perustehtävän eteen hyvässä henkisessä ilmastossa, hyvän rakenteen suojassa ja sanoa: ”Hei, me ollaan sovittu!”
Näin johtajan ja kollegan on ehkä helpompi astua tuolle persoona-alueelle, silloin, kun toisen ”persoona” suoltaa kitkerää sisältöään muiden työn ylle. Sopimuksenvaraisessa luulisi olevan helpompi työskennellä kuin sopimattomassa.
Eino Leinon runossa ”Se kuitenkin liikkuu”, on säe: ”Kun vieno kohtaa karkean, useasti karkeampi voittaa!”
Hankalat tyypit eivät eettisillä koodeilla katoa, mutta vienoille hyvällä prosessilla voidaan saada henkistä voimaa kohdata karkeita ja pitää puolensa. Joskus ehkä vähän jonkun toisenkin puolta.
Hyvää työtä!
Seppo Turkka
Organisaatiokonsultti (IFSI), työnohjaaja
Werka kehitys Oy