14.4.2016
Sain palautetta kokeneelta työyhteisöjen kehittäjältä: ”Atso, ihmiset eivät ajattele perustehtävästä kuten sinä?”
Kommentti liittyi keskusteluun, jossa pohdimme työn merkitystä minäkuvalle. Sitä, miten ihmisistä tulee työnsä näköisiä tai he muuttavat työn itsensä näköisiksi. Keskustelun yksi ulottuvuus olivat tarinat työn pakottavuudesta ja tavoitteiden epäselvyydestä. Perustehtävää kuvattiin pysähtyneeksi, jäykäksi, usein abstraktiksi ja arjen haasteista etäällä olevaksi. Työn kuvattiin olevan täynnä kaksoissidoksia. Puhutaan ja luvataan yhtä, käytännössä tehdään ja aiheutetaan muuta. Kertomuksissa ihmiset olivat kyllästyneitä puhumaan perustehtävästä, joka näyttäytyi heille tyhjänä tynnyrinä.
Itse esitin, että perustehtävässä on samanaikaisesti monta näkökulmaa. Sen olennaisin piirre on, että se tulee aina määritellä tässä ja nyt. Kun itse työskentelen erilaisten palveluammattien parissa, törmään siihen, miten asiakkaiden tarpeet vaihtelevat ja miten tuo suuri vaihtelu vaikuttaa työn vaatimuksiin ja määrittelyyn. Nykyisin niin suositun liinauksen tai Lean managementin sovellukset palvelutuotannossa ja varsinkin julkisissa palveluissa ajautuvat vaikeuksiin juuri tässä: asiakkaan tarpeita voidaan vain harvoin täsmällisesti ennustaa ja vakioida. Usein asiakkailla on iso rooli oman palvelunsa toteutumisessa. Oman ulottuvuutensa julkisissa palveluissa tuo asiakkuuden monitahoisuus: tarkoitetaanko asiakkaalla maksajaa, palveluihin ohjaavaa tahoa vai itse ihmistä, joka palvelun toteuttamiseen osallistuu ?
Yhä useammin törmään yhteisöihin, jotka tekevät useaa tehtävää päällekkäin. Eräs kollegani, joka johti vuokra-asuntoja tarjoavaa yhteisöä Lontoon lähellä, kuvasi yhteisönsä tehtävää: ”Meidän oletetaan ylläpitävän vuokra-asuntoja, todellisuudessa säilömme köyhyyttä – yritämme tehdä siitä siedettävämpää. Joka päivä huoltomiehemme tekevät tätä siivotessaan öisten tapahtumien jälkiä, kuunnellessaan naapureitten ja osallisten kertomuksia ja joutuessaan pohtimaan, miten näiden ilmiöiden kanssa voisi selvitä.”
Eräässä työn tehokkuutta ja työajan käyttöä koskevassa keskustelussa vanhusten kodinhoitaja kysyi: ”Kuuluuko verhojen vaihto kodinhoitajan tehtäviin?” Kysymys oli epäilemättä merkittävä aikapaineiden ja monien ristikkäisten odotusten kanssa kamppailevalle. Perustehtävän ymmärtämisen näkökulmasta esimiehen vastaus oli puhutteleva: ” ”Jos kysyt noin, vastaan, että ei kuulu. Jos kertoisit, että verhojen vaihtamattomuuden vuoksi asiakas alkaa oireilla ja on vaarassa päätyä psykiatriseen hoitoon, sanon, että ilman muuta vaihdetaan.”
Oman käsitykseni mukaan perustehtävä kantaa mukanaan historiaa – sekä yhteisön historiaa että ammattialan historiaa. Alansa pioneeritkin kantavat mukanaan kulttuurihistoriallista ajatusta pioneereista ja siitä, millaista on uudistajien toiminta. Perinne voi olla voimavara tai se voi olla taakka. Kerron toisenkin esimerkin vanhusten hoidosta. Vanhuspalveluiden johtaja kertoi olleensa mukana hankkeessa, jossa vanhainkoti korvattiin eri asteisilla palveluasumisen muodoilla. Tuon prosessin aikana jotkut pitkään vanhuksia hoitaneet puhuivat siitä, miten hyvä on, kun vanhukset asuvat kahdeksan hengen huoneessa ja hoitaja yhtä syöttäessään voi tarkkailla samalla muita. Luultavasti monelle muullekin kuin minulle tulee kauhun väristyksiä ajatuksesta, että omat omaiseni joutuisivat sellaisiin olosuhteisiin.
Perustehtävään sisältyy myös tulevaisuus. Senge puhuu visiosta tulevaisuuteen sijoitettuna perustehtävänä. Ajatus lähikehityksen vyöhykkeestä hahmottaa sitä, miten tekemisemme, tekemisen tapa ja kohde ovat muuttumassa. Jännite perinteen ja tulevaisuuden välillä kuvaa sitä, miten osaamisemme tulisi jatkuvasti kehittyä.
Kovin jäykästi kuvattu perustehtävä tunnistaa huonosti sen, että monessa tilanteessa perustehtävään kuuluu mahdollisuuksiin tarttuminen. Ympäristö on täynnä erilaisia tarjouksia ja tyrkkyjä. Minulle henkilökohtaisesti on aina arvoitus, pitäisikö niihin tarttua. Käyttää uudistumisen mahdollisuus hyväksi ja imeä mahdollisuuden mukana tulevat uudet voimavarat yhteisöön. Vai onko kyseessä harhapolku, joka rapauttaa ja hämärtää puhtaan ja pyhänä pidetyn perustehtävän? Joka tapauksessa yksi tämän ajan ilmiöistä on mahdollisuuksiin tarttuvien työyhteisöjen määrän lisääntyminen. Moninaiset murrokset ja niihin liittyvä ennustamisen vaikeus mahdollistavat ja houkuttelevat olemaan ketterä ja opportunistinen.
Monessa tilanteessa olen ajatellut, että perustehtävä ei ole mikään yksi. Pikemminkin perustehtävä määrittää kenttää, jonka sisällä erilaiset tehtävät ja näkökulmat ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Mitä painotamme ja mistä syystä? Jos työyhteisö odottaa perustehtävän olevan tällaisessa tilanteessa yksiselitteinen, se ajautuu kummallisiin tilanteisiin. Jotkut näyttävät tekevän koko ajan vääriä asioita väärällä tavalla. Vaikka asian voisi ymmärtää myös niin, että eri toimijat ovat kentän eri laidoilla ja siten heidän työssään painottuvat eri asiat.
Lopulta palaan kysymykseen perustehtävästä ja minäkuvasta. Kokemukseni mukaan ihmisten samaistuminen työhönsä positiivisessa merkityksessä on keskeinen työn laatuun, tehokkuuteen ja tuloksellisuuteen vaikuttava asia. Intohimoiset tekevät intohimoisia tuloksia. Vastaavasti työn kokeminen itselle vieraaksi johtaa välinpitämättömyyteen ja puolittaisuuteen. Ajatusta tukevat 2000-luvun työelämä muutosta kuvaavat tutkimukset. Työnantajat eivät kiinnitä huomiota muodollisiin pätevyyksiin, tai niitä pidetään itsestään selvyyksinä. Sen sijaan rekrytoijia kiinnostaa työntekijän potentiaali – kyky oppia ja muokata tietoa. Millaiseksi työ tämän tekijän kanssa voisi muuntua? Kokeneen työyhteisökehittäjän sanoin: ”Jos minä ja työ joutuvat ristiriitaan, minä voittaa lopulta aina.” Joko työ muokkautuu tekijänsä näköiseksi tai tekijä lähtee pois.
Minulle perustehtävä ei ole tarkasti määriteltävissä eikä itsestään selvä. Tehtävä itsessään on jatkuvasti muutoksessa ympäristön, työvälineiden ja osaamisen kehittyessä. Tekemistämme valitessamme joudumme jatkuvasti miettimään, mihin tartumme ja minkä jätämme tekemättä. Ja lopulta kyse on ihmisistä ja ihmisten mahdollisuudesta myönteisessä mielessä tehdä työtä, johon liittyy intohimoa. Minulle perustehtävä on jatkuvaa neuvottelua ja harkintaa. Tässä ja nyt määrittyvää. Liikkuvaa. Elävää. Perustehtävä on pikemminkin kysymys kuin vastaus.
Atso Juote