Tunteet työelämässä -teema on viime kuukausina herättänyt keskustelua. Ja myös tunteita. Keskustelua viritti Ylen haastattelussa eläkeyhtiö Varman ylilääkäri Jan Schugk, joka provosoi ajatuksella ”On minä, mun tunteet ja mun oikeudet”.
Schugkin mukaan vallalla on tunteiden ylenmääräinen pöyhiminen. Jokaista asiaa pitää saada käsitellä ja vatvoa sen sijaan, että todettaisiin, että kaikenlaista ikävää sattuu. Tämä johtaa Schugkin mukaan siihen, että yhteiskunta joutuu maksamaan kovan hinnan siitä, että voimakkaan minäkeskeinen ajattelutapa yleistyy ja yksilön oman hyvinvoinnin merkitys korostuu. Artikkeli kirvoitti Ylen nettisivuilla 970 kommenttia, puolesta ja vastaan, ja juttu herätti paljon keskustelua myös työnohjauspiireissä.
Kun puhutaan tunteista ja niiden merkityksestä työssä, iloisesti samaan keskusteluun tuntuvat sekoittuvan tunteissa vellominen ja ahdistusdiagnooseilla määrättävät sairauslomat, normaalien elämään kuuluvien vastoinkäymisten sietäminen, tunteiden tunnistaminen työpaikoilla, esihenkilöiden kyky säilöä tunteita ja osoittaa empatiaa, yksilökeskeinen kulttuuri ja niin edelleen. Samalla kun tunteet halutaan pois työpaikoilta, halutaan että ne otettaisiin paremmin yhteisöjen käyttöön.
Yli 20 vuotta sitten konsultti- ja työnohjaajauraa aloitellessani minulla oli mentorina kokenut kollega. Hänen monista hyvistä ajatuksistaan mieleeni on jäänyt käsite ammatillinen apatia. Käsite sisältää jännitteisen sanaparin, jossa ammatillisuus luo viitekehyksen yleensä negatiivisena määritellylle apaattisuudelle. Suomalaisessa kontekstissa apatia käsitteenä ilmentää tyypillisesti kiinnostuksen, motivaation ja innostuksen puutetta, tässä yhteydessä siis työtä kohtaan.
Jos apatian määrittelee sen etymologisen juuren kautta, saa se toisen sisällön. Juhana Torkki kirjassaan stoalaisesta filosofiasta (Juhana Torkki, Järkevä onni 2025) siteeraa Senecaa, joka pohtii kreikan sanan apatheia merkitystä. Käsite liitettiin usein viisaan ihmisen mielenrauhaan ja kirjaimellisesti se merkitsee tunteettomuutta (a- merkitsee jonkin puuttumista tai vastakohtaa ja pathos merkitsee tunnetta). Senecalle apatheia ei ole täydellistä tunteettomuutta, vaan ”vahingoittumaton mielentila, joka on suojassa kärsimykseltä” (tämä kytkeytyy laajemmin stoalaiseen ajatteluun, josta tässä yhteydessä ei sen enempää).
Ammatillinen, viisaan ihmisen mielenrauha, kuulostaakin jo varsin kiinnostavalta asialta tavoiteltavaksi. Kysymys ei ole tunteettomuudesta tai siitä, että meidän pitäisi olla robotteja työpaikoilla. Kysymys on tunteiden tarkoituksenmukaisesta säätelystä, jossa ikään kuin suodatamme itsessä herääviä tunteita ammatillisen roolimme ja erilaisten työyhteisötaitojen läpi. Ja tämän suodatuksen kautta keskeinen kysymys on, millaisia reaktioita ja millaista toimintaa itsessä heräävät tunteet saavat aikaan. Esimerkiksi viha on tärkeä tunne silloin, kun se auttaa tunnistamaan omia rajoja ja saa toimimaan rakentavasti niiden puolesta. Toisessa tilanteessa viha voi olla hyvinkin tuhoavaa ja työyhteisöä rikkovaa.
Tunnesäätelytaidot ovat ennen kaikkea kykyä havainnoida, ilmaista ja säädellä omia tunnetiloja, ei tunteiden tukahduttamista. Nämä taidot ovat opittavissa ja harjoiteltavissa, ja ne auttavat tasapainottamaan järjen ja tunteen välistä suhdetta, välttämään harkitsematonta käyttäytymistä ja valitsemaan parempia toimintatapoja. Keskeisiä taitoja ovat tunteiden tunnistaminen, hyväksyminen ja erilaisten keinojen käyttö tunnetilan rauhoittamiseksi tai muokkaamiseksi.
Opetushallituksen sivuilla kuvataan, miten näitä taitoja opetetaan nykyisin lapsille ja nuorille kouluissa.
”Opiskelija kehittää vuorovaikutusosaamistaan tunnistamalla, käsittelemällä ja säätelemällä tunteitaan. Hän oppii myös kuuntelemaan, kunnioittamaan ja ennakoimaan toisten tunteita ja näkemyksiä sekä niiden ilmaisuja. Hän oppii käyttämään tunteita voimavarana vuorovaikutuksessa.”(LOPS 2019)
Tässä tunnetaidot liitetään olennaisesti dialogitaitoihin, jolloin opiskelija oppii kuuntelemaan sekä omia että toisten ihmisten tunteita ja sanoittamaan niitä myös tarvittaessa ääneen.
Minulla oli tänä syksynä ilo työnohjata useampaa ryhmää, joissa kaikki osallistujat olivat nuoria, melko äskettäin valmistuneita ammattilaisia. Erittäin kuormittavan työn, työsuhteen epävarmuuden ja monissa kohdin riittämättömyyden tunteiden kanssa painiskelevien nuorten kykyä tunnistaa, kuvata ja jäsentää omia tunteita oli hyvin vaikuttavaa kuunnella. Kyky reflektoida itseä ja oman persoonan vaikutusta työhön oli hyvin korkealla tasolla verrattuna moneen kokeneeseenkin ammattilaiseen.
Tämä herättää toiveikkuutta siitä, että työelämään on tulossa sukupolvi, joka on harjoitellut näitä taitoja jo nuoresta pitäen ja siten omalta osaltaan vahvistaa työssä jaksamista ja yleisemminkin työelämän kestävyyttä.
Linkki Ylen artikkeliin (https://yle.fi/a/74-20179172)
Kirjoittanut
